Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön, viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.
Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.
Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen virrata ylitsesi.
Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.
Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.
Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko paistoi täydeltä terältään.
Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.
Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.
Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin, jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun. Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä rukoilit ja itkit.
Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.