Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.
Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin sinulle sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne hallitsitte heitä.
Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.
Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka itse on tappanut.
Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi oli heikkous ja sinä sanoit rakastavasi minua, kutsuen minua ainoaksesi.
XIII. TUSKAA.
Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla onnellinen.
Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut, sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.
Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.
Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini, taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne sanat, joita minä en koskaan tulisi sinulle sanomaan: »rakastan sinua!»