Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja toistit kuiskaten nimeäni.
Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.
Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.
Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin tuntein.
En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni surulliseksi.
Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!
— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.
XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.
Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle, sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin, kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain eteen paneutuen maata.
Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä kaipauksesta.