Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois, luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen hätähuutosi.
XIV. VALKEAN TALON SATU.
Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta, muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän. Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.
Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta, yöt päivät.
Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,
vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.
Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,
Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.
He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon katkeamaton side.
Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.
Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan. Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.
Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.
Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.