Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.
Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen, jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.
Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen säestäessä häntä.
Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.
Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien laineiden riemuisaa karkeloa.
Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta tähtisilmäistä naista.
Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.
Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:
— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi, murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini, alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta uskollisuutta.
— Rakkauteni oikeudella.