Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä. Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät tiedot, saikin.
Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena. Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan. Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa poltinmerkkiä, eikä langennut.
Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa, tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.
Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.
Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta, viettäen aikansa lastensa parissa.
Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.
Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska. Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena, sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken kuultuaan sanoi hymyillen:
— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas, unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato päivät ja yöt.
Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.