Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli rakkaudesta haljeta.
Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen luokseen kuiskaten:
— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin kukaan muu!
— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle olla enää mitään.
— Minullakin oli mies, oli lapset ja sittenkin rakastin ja rakastan vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!
— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi povitaskuaan puhuen liikeäänellä.
Nainen teki torjuvan liikkeen!
— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi, olla vaan luonasi! Älä aja pois!
Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain, sitten kuolen.
— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.