Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän vastaukseni.
Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta. Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja sinäkin olisit säästynyt surulta.
XIX. VALKEA TYTTÖNI.
Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.
Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen, joka ei merkinnyt minulle mitään.
Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.
Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.
Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena, suljetuin silmin.
Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi haljetakseen.
Olimme kahden, kahden… Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni suuri.