Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.
— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.
— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.
Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen: Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni saakka.
Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani, eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.
Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.
Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.
Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas, lähetäthän?
— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen tyttöni luo.
Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.