XXI. MURUJA.
Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.
Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken perästä hevosen kavioiden kapse.
Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli kastunut yöllisessä sateessa.
Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla. Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.
Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.
Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista alkoi häämöittää päivän valo.
Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse määräämään tekojaan. — — —
Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.
Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.