Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja, ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten näköpiiristäsi.
Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä. Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä, joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa. Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja toisesta itselleen jumalan tekee.
Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä tunne.
Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.
Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.
Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio, houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle, pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa, kuin korttitalo.
Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen. Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!
Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.
Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät takaa-ajajiaan.
Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli. Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin työhön.