Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä haaveitani.
Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset, silmissä outo verhottu katse.
Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.
— Oletko sairas? kysyin.
— En! Vastasi hän epäröiden.
— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.
— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes, on kampaaja luonani.
— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?
— Et, mene nyt!
— Näinkö?