— Mitä sitten tahdot?
— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.
Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle päin, hokien:
— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.
— Saanko tulla myöhemmin?
— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.
Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.
Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —
Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.
Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit, ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.