»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillämme kerjäten viruvat…» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.
Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.
Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.
Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:
— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.
Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.
— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä muutaman sävelmän, ilveilin minä.
— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?
— Saat arvata mitä toivon.
— Kuinka minä sen tietäisin?