— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui silmistäsi.
— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.
— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.
Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».
Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.
Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni, kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen. Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.
— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi yöääni sisässäni.
— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.
— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.
— Kyllä ne muut ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä ja niitä sinä rakastat.