Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi tiukemmalle kuiskaten:
— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.
— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien sinut syliini ja nostin korkealle.
Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni rajuuden.
Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.
Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja mennä pois.
Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä, katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat sitä enemmän.
XXIV. EROMME.
Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.
Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.