Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä olevan.
Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki. Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.