Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.
— Mitä mietit poikani? hän kysyi.
— Elämän arvoitusta, vastasin.
— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.
— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?
— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —
— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.
Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi tummalle taivaanlaelle.
Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita, mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani Jumalan silmiksi.