Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.
Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:
Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra armottomasti ja syvään.
Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua. Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia kasvoja hain turhaan.
Riensin kotiini miettien:
Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi, salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.
VII. KUN HAUTA AUKENI.
Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet ylösnousemuksessa.
Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen sulkunsa kokonaan.
Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja: