»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»
Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.
Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen käsivartta.
Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.
Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene sitä uomaansa sulkemaan.
VIII. ARVOITUS.
Sinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen kotiisi sinä talvi-iltana.
Tulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo. Ojensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin mielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.
Katselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua, Puheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut kutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme paljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla. Puhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.
Koetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla neljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän keltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat tumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta hyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.