LIINA
Kirj.
Lilli Suburg
Suomennos viron kielestä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1892.
I.
Isäni oli kartanon pehtori, joka piti huolta peltotöistä, viina- ja olutkellareista sekä aitoista. Muu hallitus ja kirjanpito oli saksalaisen kirjurin huostassa. Kartanon rouvan mies oli nuorena kuollut. Silloin uskoi hän vanhemmilleni, jotka olivat olleet hänen uskollisimpia palvelijoitaan, kaiken maanviljelyksen ja mitä siihen kuului. Heidän elämänsä kävi sentähden paremmaksi kuin toisten palvelijain. He voivat myöskin lapsensa pitää puhtaimmissa vaatteissa ja antaa heille huolellisemman, niinkuin sanottiin saksalaisen kasvatuksen. Lapset myöskin, saksalaiseen tapaan, sanoivat vanhempiaan "papaksi" ja "mammaksi". Ja koska yksi asia seuraa toistansa, niin tämän saksalaisen sivistyksen tähden myöskin ylhäisemmät kunnioittivat minun vanhempiani, ja kartanon rouvakin otti mielellään heidän lapsensa omille lapsilleen leikkitoveriksi. Minut, joka olin kaikista vanhin, mamma usein, suureksi ilokseni, pesi puhtaaksi, puetti pyhävaatteisiin ja antoi palvelustytön saattaa mäelle leikkimään. — Oi, armas aika, jolloin pieni sykkivä sydän ei vielä tunne muuta kuin suurta iloa jokaisesta kauniista esineestä, johon silmä sattuu ja jota uskaltaa kädellään kosketella! Oi, armas aika, jolloin ajatus ei osaa katsoa ihmisten säätyä, vaan kiintyy jokaiseen yhdenikäiseen ja yhdenkokoiseen ihmiseen, ikäänkuin ei olisi pienintäkään asiaa maailmassa, joka välin voisi rikkoa! Yhdenlainen ilo loisti myöskin Auroora neidin ja Liinan silmistä, kun he jälleen toisensa tapasivat, ja ystävyys oli olemassa, vaikk'eivät ystävät ymmärtäneet sille nimeäkään antaa. Ja vaikka ei Auroora neiti ymmärtänyt hyvästi maan kieltä, ja vaikka Liina vaan puhui muutaman sanan saksaa, he kuitenkin ymmärsivät toisiansa, ja pian kajahti iloinen nauru lastenkamarista. — Oi, kallis lapsuuden aika, ikävällä ajattelen sinua, ja kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen Aurooran kauniita kasvoja ja sinisiä silmiä!
Me leikimme ja opimme samalla toinen toisemme kieltä. Vanhempani olivat hyvillään, että minä pian puhuin hyvästi saksaa, ja vielä suurempi ilo oli heillä, kun rouva eräänä päivänä kutsutti mamman luokseen ja selitti hänelle, että Auroora neidille tulee opettajatar ja että Liina, joka tälle aina on ollut rakas ja sievä leikkikumppani, saisi myöskin olla hänen toverinaan opin tiellä. Suuresti iloitsin siitä myöskin minä ja Auroora. Nythän me saisimme joka päivä aamusta iltaan olla yhdessä, ja vaan yönajaksi pitäisi toisistamme erota. Niin kävikin. Opettajaneiti tuli ja minä lähdin joka aamu mäelle, kävin vaan päivällisellä kotona. Usein jäin kuitenkin koko päiväksi sinne oppimaan ja leikkimään.
Vanhemmat ja minä olimme siihen sangen tyytyväisiä, mutta minun pienemmät sisareni nurisivat, kun heidän kanssaan niin harvoin leikin. Eikä minun entinen naapurini ja toverini sepän Jansukaan ollut minuun ensinkään tyytyväinen. Hän oli minun kanssani kesällä juossut joen rannalla, talvella sen jäällä luistellut ja minua vetänyt kelkalla, sillä hän oli isompi ja muutamaa vuotta minua vanhempi. "Liina", sanoi hän eräänä pyhäpäivänä, "minä en sitä ensinkään salli, että sinä niin paljo olet mäellä ja tulet yhä saksalaisemmaksi ja minua kohtaan ylpeäksi, sillä kaikki saksalaiset ovat ylpeitä." Tämmöiseen nuhtelemiseen en ollut ensinkään tottunut, ja minä suutuin häneen, ettei hän kärsinyt saksalaisia, jotka aina olivat olleet hyviä minulle. Mutta kuitenkin, kun hän oli mennyt pois, muistui hänen sanansa mieleeni, sillä hänkin oli aina ollut minulle rakas ja hyvä kohtaani. Minkätähden sanoi hän saksalaisia ylpeiksi, minkätähden minua sanotaan ylpeäksi? Minä aioin puhua siitä Aurooran kanssa — mutta pian unhotin kaikki, ja asia jäi puhumatta.
Minä olin kirjurin luona jo oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan, ja se oli minulle nyt avuksi. Opettaja oli lempeä, rakasmielinen neiti ja ymmärsi tehdä oppimisen meille rakkaaksi, ja sekä hän että rouva kiittivät meidän ahkeruuttamme. Mutta mitä enemmän edistyimme tiedoissa, sitä iloisemmat olimme myöskin leikin aikana. Joskus täytyi opettajattaren tulla kieltämään meidän vallattomuuttamme. Hän seurusteli väliaikoina rouvan kanssa ja luki hänelle. Niinpä tuli hän jälleen eräänä talvi-iltana kiiruhtaen meidän luoksemme, mutta jäi jo kynnykselle seisomaan, ja nähtyään meidät, rupesi ääneensä nauramaan. Tämän kuultuaan, tuli rouvakin sinne, ja mitä näki hän? Keskellä huonetta oli pieni pöytä, pöydällä pesuvati täynnä saippuavaahtoa. Auroora ylöskäärittyine hihoineen yhdellä ja minä samoin toisella puolen pöytää heitimme vaahtopalloja suuresti nauraen toistemme silmille, ja niistä juoksi vesi virtana pitkin kasvoja ja vaatteita. Mutta moni vaahtorakko oli jäänyt hiuksiin, nenään ja olkapäihin riippumaan, joka teki meidät niin soman näköisiksi, että rouva ja neiti olivat katketa nauruun. — Torumista ei ajatellut kumpainenkaan. He molemmat olivat elämänsä aikana huomanneet, että ilo ja vapaus parhaiten edistävät kaikkea työtä ja toimitusta, parhaiten kehittävät myöskin ymmärrystä ja suojelusenkeleinä johdattavat lastakin kaikkea hyvää tajuamaan.