Mutta minkätähden katosi tämä ilonaika niin pian? Minkätähden ei jäänyt minulle tuntemattomaksi kaikki ne väliseinät, jotka ihmisten sydämiä toisistaan erottavat?
II.
Mutta kuinka kävi minun Jansulleni? Pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli minulle pahan, mielensä näyttänyt, tuli hän jälleen kiirein askelin, loistavin silmin luokseni, tarttui minuun, suuteli ja sanoi: "Liina, minä käyn myös koulua! Minä en voinut sitä kärsiä, että sinä, joka olet minua niin paljo nuorempi ja pienempi, tulisit minua viisaammaksi, ja pyysin isää niin kauan, että hän vei minut lukkarin luo kouluun. Maanantaista asti olen käynyt jo siellä ja opin maan kielen rinnalla myöskin saksan kieltä, sentähden, että sinäkin opit saksaa." Nyt tartuin minä hänen kaulaansa ja huudahdin ilolla: "Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä! Sinä opit nyt myös saksaa, etkä varmaankaan enää pidä saksalaisia ylpeinä." Minä katsoin terävästi häneen — sydämeni kävi levottomaksi. Minkätähden katosi loistava ilo kerrassaan Jansun silmistä, minkätähden vaaleni hän ja katsoi jälleen sekä vihaisesti että surullisesti minuun? — Hetken perästä hän lausui: "Liina, sinun vanhempasi ovat hyvällä kohdalla, ja meidän nykyiset herrasväkemme ovat hyviä ihmisiä; siitä se tulee, että sinä et vielä tiedä mitään saksalaisten ja talonpoikain keskinäisestä suhteesta. Minäkään en ole tahtonut sinulle mitään puhua, etten olisi pahoittanut mieltäsi. Mutta nyt sinä käyt vanhemmaksi ja voit jo paremmin ymmärtää. Pyydä sentähden äidiltäsi, että hän lupaa sinut jonakuna lauvantai-iltana meille, niin pyydämme minun isäni kertomaan meille omasta ja vanhempainsa elämästä. Kyllä sinäkin sitte alat ymmärtää, miksi en minä voi saksalaisia rakastaa."
Melkein joka lauvantai, kun hän koulusta tuli kotiin, poikkesi hän meillä ja kysyi: "No, Liina, tuletko tänäpäivänä?" "En, nyt olen juuri tullut mäeltä, etten enää ehdi", vastasin hänelle joka kerta. Mutta todella asia oli semmoinen, että minun pieni sydämeni oli ruvennut pelkäämään hänen isänsä kertomuksia, vaikk'en niitä vielä ollut kuullutkaan. Jansu huomasi tämän, eikä pyytänytkään minua enää.
Joulu tuli. Meidän koulumme loppui, ja minä olin jälleen kotona siskojeni luona, jotka siitä iloitsivat. Jansu tuli myös useammin meille, ja me luistelimme joella ja teimme lumipalloja, ja hän veti minua kelkassa ja teki minulle kaikkea, mikä minua huvitti. Joulunaattona olin mäellä. Auroora ei voinut ensinkään ilman minutta iloita. Hän kutsui minut taas pyhäksi leikkimään. "Minulle tosin tulee vieraita ja Otto, vanhin veljeni, joka käy kaupungissa koulua, mutta sittekin ikävöin sinua." — Viimeisenä pyhänä lähdin taas sinne ja Auroora tervehti minua hyvin iloisesti. Hänen vieraansa olivat jo lähteneet, ja hän leikki veljensä kanssa kummipallolla, ja minä myös siihen yhdyin. Sitte toi Otto puupalikkansa ja kutsui meitä huonetta rakentamaan. Me kyykkysillämme lattialla rakensimme ahkerasti. Silloin tuli äkkiä kammari-Leena huoneesen ja sanoi:
"Tule, Liina, sulhastasi tervehtimään; hän seisoo eteisessä pahoilla mielin, kun ei hän sinua vielä ole nähnyt."
Tämän kuultuaan, nousi Otto äkkiä ylös, otti minua kädestä kiinni ja kysyi: "kuka siellä on? Liina ei saa meidän luota mennä!"
"No, no, nuori herra", vastasi Leena, "elkää te tuota talonpoikaista tyttöä estelkö, te iso saksa, antakaa hänen mennä omaa säätyläistään tervehtimään." Ja tämän lausui hän semmoisella äänellä ja katseella, että minä rupesin pelkäämään. Silloin astui Jansu kynnykselle ja huusi: "Liina, tule pois!" — "Niin, Leena on oikeassa, mene, vanha talonpoikaistyttö!" sanoi nyt Otto ja työnsi minut syrjään.
Mutta Auroora, joka ihmeekseen kaiken tämän oli kuullut, heittäytyi ääneensä itkien minun kaulaani. Minäkin aloin itkeä, ja silloin tuli rouva ja kysyi pahoilla mielin: "Mikä nyt, lapset? Mikä teille on tullut?"
"Voi, valitti Auroora, Leena ja Otto käskevät Liinan menemään pois tuon pojan kanssa, joka tuolla seisoo, sentähden, että hän on talonpoikainen tyttö."