Leena oli jo mennyt pois, ja Jansu seisoi vielä kynnyksellä. Jansu, kolmentoista vanha, terve poika puhtaissa vaatteissa, punoittavin poskin ja tulisin silmin, seisten reippaasti kynnyksellä, oli minusta kuin joku voimakas mies, jota tuli kuulla. Rouva katsoi häntä, vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä ja kuunteli hänen selitystään. — "Kunnioitettava rouva, elkää panko pahaksenne minun rohkeuttani, että rupean teidän kanssanne puhumaan. Mutta kun tiedän, että te olette sangen hyvä, enkä salli, että Liinan mieltä pahoitetaan, sillä minäkin Liinaa rakastan, niin tahdon teille kaikki kertoa." Ja hän puhui, kuinka hänen äitinsä lähetti hänet emännöitsijältä pyytämään kipeälle lehmälleen rohtoa, kuinka Leena oli jättänyt hänet eteiseen ja lähtenyt emännöitsijää etsimään, kuinka Leena oli ruvennut Liinaa ärsyttelemään j.n.e. kuinka kaikki oli käynyt, kunnes rouva saapui sinne. — Kun rouva kaikki kuuli, otti hän meidät Aurooran kanssa syliinsä, suuteli meitä ja sanoi: "Te, rakkaat lapseni, olette yhdenarvoiset, niinkauan kuin olette Jumalaa pelkääväiset, hyvät lapset, mutta jos toinen on pahempi kuin toinen, silloin on hän myöskin ala-arvoisempi. Unhoittakaa sentähden Leenan tyhmät sanat ja olkaa jälleen iloiset! Sinä, rakas Otto, olet ajattelemattomasti pahoittanut Liinan mielen, mutta siitä puhun sinulle kahden kesken. Ja sinä, rakas poika, olet minulle mieleen oikeudentuntosi tähden, ja pyydän sentähden, että jäät lasteni kanssa leikkimään."
"Kiitän paljo, kunnioitettava rouva", vastasi Jansu, lähestyi rouvaa, suuteli hänen ojennettua kättänsä ja sanoi: "äitini odottaa minua; hyvästi!" Niin lähti hän huoneesta.
Meidän ilomme ei tahtonut sillä kertaa tulla entiselleen, vaikka kyllä Otto hetken perästä, tultuaan äitinsä kamarista, suuteli käsiäni ja huuliani ja koitti meitä lepyttää kuvakirjoilla ja kaikellaisilla kauniilla esineillä. Mäeltä tultuani, en ollut milloinkaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiani ja siskojani kohtaan. Mutta minä en puhunut heille mitään siitä, mikä minua suretti. Se oli minun ensimmäinen salaisuuteni. — Yöllä en paljo saanut unta ja odotin ikävällä aamua, että saisin tavata Jansua.
Nousin varhain ylös seuraavana päivänä, pukeuduin, menin äidin luo ja pyysin: "hyvä mamma, saanko mennä tänä päivänä Jansun luo, minulla on hänen kanssaan paljo puhumista?" — "Paljo puhumista?" kysyi äiti hymyillen ja sanoi: "mene vaan, mutta älä ole vallaton!"
Juosten ja hypäten kiiruhdin tietä myöten; Jansu tuli vastaani puolivälissä matkaa. "Hyvää huomenta, Liina!" huusi hän jo kaukana, syleili minua, nosti minut ylös maasta ja sanoi, että hän iloissaan siitä, kun kerran tulin hänen luokseen, tahtoisi kantaa minut sylissään kotiinsa. Sen hän tekikin, eikä laskenut pois, ennenkuin oli vienyt minut äitinsä syliin. Hänen äitinsä, iso, terve vaimo-ihminen, valkeat hiukset, loistavat, siniset silmät, puhtaissa vaatteissa, suuteli minua otsalle ja sanoi, että hänkin oli hyvillään, kun kerran tulin Jansun luo, lupasi minulle siitä hyvästä mettä ja mitä hänellä vaan oli antaa.
Sepän väellä oli kolme kamaria, joissa oli muutama tuoli, pöytä, puhdas penkki ja vuode. Takimmaisen kamarin oli äiti sisustanut ainoalle lapselleen, Jansulle, ja siellä nähtiin kauniita kuvia, peili ja pieni petsattu kirjakaappi. Sinne, omaan kamariinsa, vei nyt Jansu minut. Minä olin siellä ennen kymmeniä kertoja leikkinyt.
"Jansu", kysyin minä heti, kun sinne tulimme, "olisiko sinun isälläsi aikaa puhumaan meille omia kertomuksiaan?" "Sen minä arvasin", hän vastasi, "että sinä eilisen tapauksen jälkeen sitä toivot, mutta arvaapas, Liina, minä olen puhunut isälle kaikki ja senkin, mitä rouva meille sanoi, ja isä vastasi siihen: se on hyvä, että sinä olet kaikki nähnyt ja kuullut ja puhunut minulle. Nyt minä tiedän, että olisin tehnyt väärin rouvalle, joka on Liinaa niin hyvästi kohdellut, jos olisin kertomuksillani herättänyt Liinan sydämessä vihaa saksalaisia kohtaan. Hän tosin, kasvattaessaan Liinaa saksalaiseksi, voi tuottaa tälle paljon surua ja sydämen tuskaa, jos vaan Liina tahtoo jäädä vanhempainsa uskolliseksi lapseksi, taikka voi hän tytön heistä ja meistä kaikista kokonaan vieroittaa. Mutta siitä ei rouva tiedä mitään, eikä se ole hänelle syyksi luettava. — Minä kyllä tiedän, rakas Liina, ett'et sinä sitä nyt ymmärrä, mutta toivon, että sinä tämän vielä tarpeen tullessa muistat. Mutta rakasta nyt kallista rouvaasi, Aurooraa ja opettaja-neitiä, ja rukoile Jumalaa, ettei hän minua sinusta eroita. Kyllä sitte olet oikealla tiellä!"
Oi, rakas Jansu, jos olisit tietänyt, mitä taisteluja Liinasi vielä sai kärsiä, et olisi vaiennut, vaan puhunut ja antanut isäsikin puhua suurella äänellä!
III.
Kesäinen aika viheriöine vaatetuksineen, lauhkeine tuulineen, kaikuvine linnunlauluineen ja iloisine ihmisineen oli jälleen käsissä. Joki virtaili sinisen, punaisen värisillä kukilla kirjailtuin äyrästensä lomitse ja heitti vaahtoisia vesipatsaita kohti sinistä taivasta. Koko luonto oli herännyt uuteen elämään. Voivatko sitten lapset pysyä lukkojen takana? Eipä suinkaan! Valkeissa, ohuissa vaatteissa, silkkireunuksilla kuin siivillä kaunistettuina, kukkaseppeleet päässä ja päivän säteiden nostama puna poskilla, käsi kädessä hyppäsimme, Auroora, hänen neljä vierastaan ja minä pitkin joen rantaa.