"Nyt olemme piilosilla!" huusi Auroora jääden seisomaan. Niin, niin, vastasivat hänelle kaikki yhdestä suusta ja pian oli arpa heitetty silmänpitäjälle, ja kaikki lensivät, mikä tämän, mikä tuon pensaan taakse piiloon. Otto oli tovereineen, Jansukin nyt joukossa, joen varrella ja työnsi pitkällä kepillä mastolla ja purjeilla varustettua, punaiseksi ja mustaksi maalattua laivaa vesille. Tämän lahjoitti Jansu Otolle, vaikka hän oli sen itse suurella vaivalla valmistanut. Hän oli sanonut: "Minä annan teille tämän laivan merkiksi, etten hetkellisen loukkauksen tähden — sillä kertaa enemmän Liinaa, mutta myöskin minua kohtaan — kanna vihaa ketäkään vastaan, ja myöskin muistutukseksi, että halveksitulla talonpojallakin on jotakin, josta suuren Saksan lapset saattavat ihastua. Minun isäni sanoo, ettei kukaan tiedä lapsena, minlaiselle kohdalle hän vanhana joutuu, ja että jokaista kerran arvostellaan oikeuden mukaan, sillä Jumala tuomitsee kaikkia oikeudella."
"Saammeko mekin tulla teidän kanssanne leikkimään?" pyysi Otto, ja ilomielin se luvattiin hänelle. Nyt pidimme silmiä ja etsimme, juoksimme ja iloitsimme, kunnes opettaja-neidin rakas ääni meitä kutsui iltaselle.
Vuoden kauniin aika, keväinen aika, lentää kuin tuulen siivillä eteenpäin. Niin oli se meiltäkin kulunut leikin ja työn vaihdellessa, ja Juhannus oli käsissä. Juhannus, tuo kultainen veräjä, jonka kautta me pääsimme vapauteen. Sillä vaikka oppiminen lapsista olisi kuinka hauskaa, he kuitenkin suurella ilolla ajattelevat niitä viikkoja, jolloin heidän ei tarvitse määrätyitä tunteja kirjan ääressä istua. He saavat silloin äidin luvalla toimittaa paljo helpompia asioita, huolettomasti maata ja leikkiä paljon enemmän. Lyhyesti: vapaus on silloin suuri.
Vesissä silmin erosimme Auroorasta, sillä hän matkusti äitinsä ja opettaja-neidin keralla kaukaiseen kartanoon tätinsä ja serkkujensa luo vieraaksi.
Armas, kallis Auroora, jos olisin tiennyt, etten sinua enää milloinkaan näkisi, en olisi sinua niin pian sylistäni laskenut! — "A Dieu! Liina!" "A Dieu, Auroora!" ja ainiaaksi erosimme toisistamme. Sillä kahden viikon perästä palasi onneton rouva ja suruun vaipunut opettaja-neiti, kalliin lapsen ruumis mukanaan, kotiin takaisin, jossa he hänet sanomattomalla murheella hautasivat kirkkomaahan syreenipuiden suojaan. — Kyllä vein hänen haudallensa kukkaseppeleitä, kyllä vaivuin polvilleni hänen hautakummulleen ja huusin surkealla äänellä: "Auroora, Auroora! Sydämeni on hirveän suruinen, Auroora, minä ikävöin sinua sanomattomasti. Jospa voisin sinun viereesi kuolla." — Ei auttanut, Auroora oli kuollut, ja hänen kanssaan loppuivat elämäni huomenhetken iloisimmat, armaimmat päivät!
Jos minulla ei olisi ollut sinun ystävyyttäsi, rakas Jansu, ja jos eivät äiti ja opettaja-neiti olisi minua lohduttaneet, tuskin olisin terveenä pysynyt. Kiinteästi oli todellakin rakkaus yhdistänyt Aurooran ja minut toisiinsa.
Niin, Jansun ystävyys oli minulle suurena tukena, hänen rakkautensa auttoi minua voittamaan suruani. Hän ei puhunut paljo minun kanssani, mutta kirkkomaassa, jossa kävin joka päivä, istui hän vieressäni. Hän poimi minulle tien vierestä kukkia, huomautti minulle lintujen laulua ja osoitti sinistä taivasta. Oi, älköön kukaan pitäkö halpana lapsen ystävyyttä, vaan muistelkoon jokainen usein omia tunteitaan lapsuuden aikana, niin hän voi varmaankin paremmin lapsen tunteita käsittää! Silloin ei myöskään aikaihmisten uskottomuus, petollisuus ja kylmyys tuottaisi hänelle niin suurta kaipausta. Ovathan kaikki tunteet kuin multaan kylvetyt siemenet, jotka virkoavat eloon, kun lämmin päivänpaiste tai lauhkea sade niitä kasvattavat. Älköön myöskään vanhemmat olko välinpitämättömiä siitä, kenen kanssa heidän lapsensa seurustelee, sillä niinkuin madot voivat turmella viljapeltosi, niin voivat lapsenkin pahat tunteet ja ajatukset tehdä toisen lapsen sydämen pellolle suurta vahinkoa.
IV.
Kesä oli kulunut ja opettaja-neiti istui jälleen kahden lapsen kanssa koulupöydän ääressä. Kahden lapsen kanssa tosin, vaan Aurooran sijassa oli nyt Hilda rouvan kymmenen vuotinen sisarentytär, jonka tämä oli rouvalle lohdutukseksi, Aurooran sijaiseksi antanut. Sijaiseksi tosin, mutta vaikea on kenenkään täyttää äidin sydämeen jäänyttä tyhjää sijaa. Hildallakin oli suuret, siniset silmät, punoittavat posket ja kultaiset kiharat, eikä hän ollut kuin vuotta vanhempi Aurooraa ja oli vielä rouvan rakkaan sisaren tytär.
Koulutunnit olivat loppuneet, lapset nousivat pöydän äärestä, panivat kirjat, taulut ja kynät kaappiin. Neiti istui vielä, kyynäspää pöydällä, kasvot puoleksi kädellä peitettynä, silmät surullisesti luotuina sitä paikkaa kohden, josta Hilda oli noussut, ja pitkin valkeaa poskea vierähti kyynel toisensa jälkeen. Sitten aukeni hiljaa ovi, ja pitkä, solakka nainen mustissa vaatteissa, musta pitsimyssy päässä, astui ovesta sisään. Hänen valkea otsansa paistoi tumman tukan ympäröimänä kuin pilven peitosta, ja ohuet, vaalean punaiset, värisevät huulensa olivat kovasti kiinni suljetut, hänen suuret silmänsä muistuttivat meren laineita, joita päivänpaiste turhaan koittaa ilahduttaa. Hänenkin katseensa kääntyi Hildan istuimelle ja syvä huokaus herätti neidin ajatuksistaan. Huomattuaan rouvan ovella, nousi hän, kävi tätä kohti ja molemmat koittivat toistensa seurasta löytää lohdutusta suureen ikäväänsä.