"Liina, rakas lapseni", sanoi rouva hetken perästä, kun löysi minut Aurooran tuolilla itkemässä. "Liina, minä kiitän sinua suuresta rakkaudestasi Aurooraa kohtaan. Sinä käyt minulle tästälähin vielä rakkaammaksi. Mutta tulkaa myöskin Hildan kanssa hyviksi ystäviksi, oppikaa ja leikkikää yhdessä, että jälleen näkisin kaksi iloista lasta läheisyydessäni." Näin sanoen painoi hän Hildaa ja minua syliinsä, otti sitten käsistä kiinni ja vei ruualle. — Se oli ensimmäinen koulupäivä.
Toisina päivinä kävi vähitellen kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Niinkuin kulkijamen, niittyä osoittaessaan, on mahdoton sanoa: tuosta puuttuu kasvi, joka siinä vielä muutamia päiviä sitten kauniisti kukoisti, niin eivät olisi vieraat ihmiset myöskään voineet huomata, että kauniin, kallein olento oli meidän joukostamme pois temmattu. Mutta vaikka aika on ikävälle paras lääkäri, ei se kuitenkaan tuonut meille täydellistä unhotusta.
Pian huomasi opettaja-neiti, ettei Hilda ollut niin terävä ja tarkka oppilas, kuin Auroora oli ollut. Pian huomasin myöskin minä, ettei Hilda minun kanssani puhunut, eikä minua kohdellut niinkuin Auroora. Muutaman kuukauden perästä selvisi meille, että vieras henki hänen kanssaan oli tullut meidän keskuuteemme. Ja se toi entisen ilon sijaan monta ikävyyttä. Huomattiin pian, minkälaisessa ilmapiirissä hän oli kasvatettu, mikä hänen tunteitaan oli kehittänyt.
Leikkiminen Hildan kanssa ei myöskään tahtonut enää sujua, ja minä aloin yhä useimmin mennä kotiin. Rouva ja opettaja-neiti jonkun kerran kysyivät, mikä kiire minulla oli, mutta kun ei Hilda menemistäni estellyt, eivät hekään mitään puhuneet, kun vastasin, että sisaret odottivat.
Nyt odotin sitä enemmän lauantaita ja pyhäpäivää, jolloin Jansun kanssa jälleen yhdyimme. Mutta sekin ilo minulta pian loppui. Jansun isällä oli Pietarissa rikas veli, jolla itsellään ei ollut lapsia. Tälle veljelleen isä oli kirjoittanut, kuinka halukas Jansu oli oppimaan, mutta kuinka vastenmielistä hänelle oli lähettää poika kaupunkiin, saksalaiseen kouluun, ja pyysi sentähden veljeltään neuvoa, kuinka hänen piti poikaansa kouluuttaa, jotta hänestä tulisi älykäs virolainen. Veli oli heti pyytänyt hänen lähettämään Jansun luokseen Pietariin, jossa hän lupasi poikaa kouluuttaa ja pitää huolta, ettei virolainen mieli hänestä katoaisi. Jansun isä suostui halukkaasti tähän tarjoukseen — ja eräänä iltana kertoi Jansu minulle lähdöstään, pyysi, ett'en häntä unhoittaisi ja että hänelle usein kirjoittaisin, sekä kävisin hänen vanhempiaan tervehtimässä. Sitte lupasi hän oppineena aikamiehenä tulla takaisin minun luokseni, antoi minulle itkien suuta, ja seuraavana aamuna matkusti pois isänsä kanssa. Nyt vasta tunsin, kuinka rakas hän minulle oli ollut, minun ei käynyt syöntini, istuin itsekseni itkien ja ajatuksiini vaipuen piilopaikoissa, kunnes äidin tai jonkun muun omaisen ääni minut sieltä kutsui pois. Hänen sanansa, hänen tekonsa, hänen ulkomuotonsa muistuivat niin elävästi mieleeni, etten toivonut muuta näkeväni, kuulevani kuin niitä.
Minkätähden on Jumala ottanut minulta pois rakkaimmat ystäväni? Olenko todella ollut niin paha lapsi, koska hän näin minua rankaisee, ajattelin itsekseni. Mutta onhan opettaja-neiti aina kiittänyt minua ahkeraksi, hyväksi ja rakkaaksi lapseksi, eivätkä muutkaan ihmiset minua niin pahaksi ole sanoneet. Mutta opettaja oli myös sanonut, että Jumala lähettää toisinaan surujakin lapsilleen, jotta he paremmin häntä muistaisivat. Tämä ajatus antoi minulle voimaa voittamaan murhettani. Jansun äiti lohdutti myöskin minua, ja muutaman päivän perästä hänen lähtönsä jälkeen vei hän minut kotiinsa, itsellensä seuraksi Jansun sijaan. Hyvillä mielin istuin hänen luonaan, söin mettä ja join teetä ja puhelimme Jansusta. Sen jälkeen kävin usein siellä vieraana. Jansun isäkin palasi parin viikon perästä takaisin Pietarista ja toi paljo terveisiä pojaltaan.
Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen "tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa, eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut, että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin, että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota", ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo, ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta, kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita ajatella.
Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja isä puhui:
"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.
"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä, yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.