"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.
"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? — Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija, pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella, muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella oikeuden mukaan."
"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin, "kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja — mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin poskin vesissä silmin sitä katsellut.
"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui: "nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen, mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."
"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen lähdin menemään.
Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa vasten.
Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja opettaja-neidin kanssa sinne.
Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi minua ikäväni unhoittamaan.
V.
Päivän säteet lankesivat siniseltä taivaalta ja valaisivat peltoja, keltaisen kirjavaksi käyneitä metsiä ja kesän viimeisiä kukkia, koko luontoa, valaisivatpa kaupunkiakin. Siellä, kivisellä pihalla, kartanon harmaata seinää vasten, nojautui kaksi tyttöä alla päin ja puhuivat keskenänsä surullisella äänellä.