"Oi, Liina, jälleen tässä kivien välissä, kivien päällä, jossa ei voi jalkaa liikuttaa tomua nielemättä, täällä pitää meidän olla vankina. Puiden viileän varjon sijassa tuo kuollut kivimuuri; vihantain mäkien ja laaksojen sijassa harmaat kartanonseinät. Nurmisten äyräitten välissä raikkaasti virtailevan veden asemesta tuossa katua myöten juoksevat haisevat rännit! Henkeäni ahdistaa!" — "Anna, Anna, elä niin valita! Muista, että täällä asuu ihmisiä, jotka eivät eläissään ole nähneet muuta kuin kivimuurejaan ja kuitenkin ovat onnellisia. Onhan ihminen varustettu sanomattoman rikkailla lahjoilla. Jos hän ei ympäriltään löydä ilon aihetta, niin tarkastakoon hän oman henkensä ja sydämensä aarteita. Silloin hän varmaankin löytää vihannoita, kevään kaltaisia kukkia, joiden kauneus ei ole katoavaa niinkuin kedon kukkaisten ja metsän puiden. Ja ystäväinsäkin sydämistä voi hän löytää samanlaista kauneutta. Eipä hänellä siis ole oikeutta niin suuriin valituksiin."
"Niin, Liina, sinä voit filosofeerata, sillä sinun sydämesi ei enää ole kiintynyt kotimaasi kauneuteen ja rikkauteen. Kaipasit ja itkitpä sinäkin neljä vuotta sitte, kun ensimmäisen kerran tulit kaupunkiin, ja nimitit itseäsi lintu raukaksi, joka oli vapautensa menettänyt ja tuotu raikkaasta metsästä ahtaasen häkkiin. Ja samoin kävi joka kerran, kun Juhannusluvan loputtua yhdessä tänne tulimme. Mutta mistä tulee nyt, että sinä siitä niin levollisesti voit minulle puhua? Elä yhtään punastu!"
"Armas Anna, sinä et muista, että neljä-vuotinen tottuminen jotakin vaikuttaa ja että sinäkin viime vuonna tulit tänne halukkaammin kuin ennen. Niinhän se on, että toisen viha nostaa toisenkin turmelusta ja toisen suru saattaa toista lohduttamaan."
"Sinä taidat olla oikeassa, elä pane pahaksesi minun sanojani. Mutta minun täytyi tulla sinulle keventämään sydäntäni, sillä sinä yksin voit minua ymmärtää ja lohduttaa. Kaupungin lapsille ovat meidän ikävämme ja valituksemme kokonaan vieraita, eivätkä liikuta heidän sydämiään. Niin, Liina, heidän 'Bauermädchen'insä' (talonpoikaistyttärensä), jolla he tosin aina eivät meitä soimaa, vaan jota heidän käytöksensä kuitenkin osoittaa, tuntuu ikäänkuin kylmällä kädellä puristaisi kaikkia minun lämpimiä tunteitani. Ja sentähden koetankin kätkeä ne sydämeni syvyyteen. Siitä asti kuin kauppias St:n Alma pilkkasi minua vaalean tukkani tähden ja sanoi, että se muistuttaa isäni säätyä, on niinkuin pohjatuuli puhaltaisi saksalaisten puolelta minua vastaan. Jos edes koulussa olisi helppo, en panisi miksikään syrjäisiä pikkuasioita. Mutta omien ajatuksieni seassa pyörii aivoissani ymmärtämättömiä, vieraita sanoja, niin että pää höyryää. Enkä uskalla sanoa: neuvokaa minulle kuitenkin, mitä on tuo tai tämä sana kansan kielellä, että voisin paremmin ymmärtää opetusta ja ett'en tarvitsisi päätäni käyttää kuin kuollutta konetta! Jos näin puhuisin, olisi nauru valloillaan. Sinulle, Liina, on kaikki helpompaa, sillä sinä olet onneksesi saanut hyvän alkuopetuksen, jolloin sinulle lempeästi selitettiin ja käännettiin saksan sanat maan kielelle. Sinä olet aina käynyt kuin päivän valossa. Mutta minä, raukka, jouduin kaupungin nurkkakouluun, vanhan neidin luo. Saksankielinen lukukirja pantiin eteeni, minun kanssani puhuttiin saksaa, vaikk'en sitä yhtään ymmärtänyt. Päälle päätteeksi piti minun vielä tietää, että maan kieli on saksalaisille häpeäksi ja että jokainen väärä saksalainen sana minun suussani pani heidät nauramaan. — Tämä teki minut pitkän ajan kuluessa aivan mykäksi. Voi, en tahdo ajatellakaan ensimmäisiä vuosia kaupungissa! Ne olivat kauheammat kuin kuolema. Siitä asti, kun sinä aloit minulle selittää asioita, joita en omin neuvoin ymmärtänyt, on minulla helpompi olla."
"Näethän, Anna, että minäkin usein huokailen: Oi, miksi ei meidän äidinkielellämme opeteta, niinkuin saksalaisten lapsia opetetaan omalla kielellään, että meillekin kävisi oppiminen niin helpoksi kuin heille?"
"Mutta, armas Liina, mitä auttavat meidän valituksemme, sillä vaan rasitamme itseämme? Parempi on, kun lähdemme reippaalla mielellä kirjojemme ääreen. Minä opin ja tahdon kiusallakin elää muiden mukana ja vielä Liinan häissäkin tanssia!"
"Nythän sinä jälleen olet entinen, iloinen Anna."
"No, olkoon niin. Mutta nyt hyvästi! Kirjat odottavat. Johan se päiväkin on laskeutumassa ja kuumuus vähenee. Hyvästi!" Ja Anna lähti.
Anna oli valkeatukkainen, sinisilmäinen, viidentoista vuotias, isänsä, myllärin ainoa lapsi. Isä häntä piti parempana ja kauniimpana kuninkaankin tytärtä.
Neljä vuotta sitten olimme yht'aikaa tulleet isoon tyttökouluun. Eräänä päivänä välitunnilla oli Anna löytänyt minut nurkasta salaa itkemässä, ja minä silloin avasin hänelle murheellisen sydämeni, kerroin lähdöstäni kodista ja kaikista rakkaista ihmisistä. Siitä asti olimme olleet ystäviä. Ja vielä suuremmaksi kävi ystävyytemme, kun olin häntä ruvennut koulutöissä auttamaan. Se vaan oli ikävää, ett'emme voineet asua samassa paikassa, sillä meidän vanhempamme eivät tahtoneet toiseen paikkaan meitä muuttaa, koska saimme hyvän hoidon siinä, missä asuimme. Anna oli erään räätälin perheessä, jonka lapset myöskin kävivät koulua. Minä asuin vanhan leskirouvan luona, jolla oli kahdeksan lasta hoidossaan, saksalaisen kartanon omistajan, erään virkamiehen tyttäret, pienen kaupungin kauppamiehen tytär ja minä.