Kun Anna oli lähtenyt, nojauduin uudestaan kartanon kylmää seinää vastaan ja muistelin menneitä aikoja.
Ynseästi oli johtajatar minut ensin kouluun tullessani ottanut vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä, kun en osannut heti vastata hänen kysymykseensä, jota en ymmärtänyt, torui hän minua ja sanoi, että olin vaan otettu koetteeksi kouluun, mutta jos en ole ahkera ja kärkäs oppimaan, minut erotetaan pois. — "Onhan kaupungissa kyllä lapsia, jotka koulun täyttävät, eikä opettajain tarvitse itseään maalta tulleiden, tyhmien tyttöjen kanssa vaivata." Suurella pelolla olin siitä asti ruvennut niin ahkeraksi, ett'en olisi hetkeksikään loma-aikaa suonut itselleni, jos eivät toiset lapset ja vanha rouva olisi minua väkisin vetäneet pois kirjain äärestä.
Pian rupesivatkin opettajat minua kiittämään, ja puolen vuoden perästä olin ylimmäisenä luokalla. Siitä oli iloni sanomattoman suuri. Opettajat olivat nyt panneet minut esimerkiksi niille lapsille, jotka minua alati olivat ylenkatseella kohdelleet. Opettajat ja toverit olivat minussa herättäneet kunnianhimon, joka neljän vuoden kuluessa kiihoitti yhä uusiin ponnistuksiin.
Jansulle, joka Pietarista oli lähettänyt minulle monta kirjettä, kirjoitin usein kouluaikani iloista ja suruista, ja hän vastasi aina ja moitti meidän koulun opetustapaa aivan hullunkuriseksi.
Minun asuintoverini eivät myöskään osoittaneet minkäänmoista ynseyttä kohtaani. He olivat kuulleet, että olin kasvatettu yhdessä herraskartanon tyttären kanssa ja että tämä oli ollut minun paras ystäväni. Ja kallis opettaja-neitikin oli minulle joskus kirjoittanut Saksasta.
Voi, heikot ihmislapset kaikki, kuinka petätte itseänne, kun luulette, että ihmisen korkea sääty ja ylhäinen asema tekevät hänet paremmaksi, ylhäisemmäksi olennoksi! Ainoastaan oman itsensä henkisellä etevyydellä ja tapojen puhtaudella voi ihminen nostaa itsensä todelliseen arvoon ja kunniaan; mutta kovin se ihminen alentaa itsensä, joka toisen säädyn paisteesen itsensä verhoo, niin että hän siinä oman itsenäisyytensä kadottaa. Ja kuinka monta semmoista itsenäisyytensä kadottanutta ihmistä kulkee elämänsä päähän! Voi, kuinka paljo on Saksan komeuden loisteesen kadonnut Viron sisaria ja veljiä! No, sama se, minkätähden asuintoverini olivat minua kohdelleet niin, että kokonaan unhoitin heidän seurassaan erotuksen saksalaisten ja virolaisten lasten välillä ja neljän vuoden kuluessa olin heidän kanssaan elänyt monta iloista hetkeä.
Hauskat olivat myöskin lupa-ajat jouluna ja kesällä kotona olleet; mutta nyt piti jälleen terveillä voimilla käydä työhön.
Niin, työhön! Voi, kuinka kauan minä tässä aikaani kulutan! Näin sanoen tempasin käden silmiltäni, jonka olin näitä ajatellessani siinä pitänyt, ja aioin mennä ovesta sisään, mutta — siinä seisoi edessäni Fredrika, paras, rakkain toverini, ja hänen vieressään hänen iso, pitkä veljensä. — "Liina, Liina, niin syvissä ajatuksissa, ett'et kuule meidän tuloamme, etkä minun veljeni tervehdystä! Mitä se merkitsee?" huutaa Fredrika sormeaan pudistaen. — "Minä vaan ajattelin menneitä aikoja." — "Olkaa hyvä, neiti Liina, ja ottakaa ystävällisesti vastaan tämä ruusun kukkanen ja pistäkää rintaanne kuihtumaan", lausui hänen veljensä ojentaen mulle kaunista ruusua. Otin sen kiittäen vastaan, pistin värisevin käsin rintaani ja lähdin heidän molempain kanssa sisään.
VI.
Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka istui sohvassa meidän keskellämme.