VIII.
Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.
"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät toverit.
"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta. Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.
Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin. — Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin suloisesti korvissani.
Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut lopuksi.
"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana, oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä, pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä useampia lemmenvakuutuksia.
Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut. Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa, perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut. Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.
Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enää toisten kuullen sujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt. "Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka oli rouva G:n luona minua odottamassa.
"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona, että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.