"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"
"No, kuinkas?"
"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.
"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."
"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.
Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.
Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan käydä kaupunginkoulua.
Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona. Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään, jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.
"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä arvelet?"
"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.