"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti.
Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin.
Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:
"Rakas Liina!
Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä sinun vaitiolemiseesi on syynä.
Sinun aina uskollinen Jansusi."
Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.
Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän leikkipaikkojaan katsomaan.
Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.
Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin, kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan. Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.
Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä. Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä tunnetta.
Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä. Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.