"Onko herra Fredrik teitä, neiti, pyytänyt ennen minua?" kysyi ylioppilas R. äkkiä, ja minun piti vastata "ei", vaikka se oli vastenmielistä.
"Siis, veli Fredrik, elä pane pahaksi, jos en täytä tahtoasi!" lausui ylioppilas, kääntyen Fredrikin puoleen. Fredrik ei vastannut siihen mitään, vaan käveli äänettömänä meidän vieressämme, kunnes saavuimme kotiin. Ei ylioppilas R:lläkään ollut enää paljo sanomista, ja minä kiusasin itseäni, ajatellen, mikä nuo molemmat herrat teki niin totisiksi.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin, jolloin jokainen kääntyi kotiaan kohti.
Heti huoneisiin päästyämme, meni kukin makuusuojaansa.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä sanoi rouva T., että hän aikoi huomenna toimittaa tanssijaiset, ja pyysi Fredrikiä ja Fredrikaa toimittamaan tuttavilleen ja ystävilleen huomen-illaksi kutsumakirjeet. Kiittäen äitiään lupasivat he heti täyttää hänen tahtonsa. Fredrik oli tovereineen käynyt ongella, ettemme olleet häntä ennen puolista paljo nähneet, mutta kuitenkin huomasin, että hän tänäpäivänä oli totisempi kuin ennen. Heti päivällisen jälkeen lähtivät Fredrik ja neiti Junge koulukamariin kirjoittamaan kutsumakirjeitä, mutta minä pistäysin meidän makuuhuoneesemme hiukan laittamaan vaatteitani. Kun minä tulin sieltä, seisoi Fredrik vieraskamarissa edessäni.
"Neiti Liina", sanoi hän kylmästi, "pitääkö minun mennä ensiksi pyytämään ylioppilas R:ea, että hän huomenna todella tulee meille?"
"Kuinka te niin voitte kysyä? Minä en ymmärrä, mitä se merkitsee", kysyin arasti, rukoilevalla äänellä.
"Liina!" huudahti hän sen jälkeen sydämen pohjasta lähtevällä äänellä, painaen minut äkkiä vasten sykkivää sydäntänsä. "Liina, sinä tiedät, sinä tiedät jo aikoja sitten, että minä sinua rakastan, rakastan kuin konsanaan mies kauniimpaa naista rakastaa. Ja sentähden en voi sallia, että joku toinen tunnustaa sinulle rakkautensa. Liina, jos sinulle joku toinen mies on rahtuakaan mieluisempi kuin minä, niin kadotan pian järkeni!"
"Fredrik, eipä minulle kenkään ole ollut niin mieluinen kuin sinä."
"Liina, onko se totinen tosi? Voitko todella rakastaa minua?"
"Voin!" sain tuskin sanoneeksi, kun hänen tuliset huulensa koskettivat suutani. — — — Se oli ensimmäisen kerran ja jäi myöskin viimeiseksi.