Seuraavana iltana loisti kaikki kynttiläin valossa. Suuri sali oli yhtenä tulimerenä. Loistava ruunu keskellä huonetta rippui alas katosta, ja siinä paloi monta kymmentä kynttilää, ja seinistä loisti vielä kymmeniä tulenliekkejä. Kaksi isoa, katosta lattiaan ulottuvaa peiliä heijasti takaisin tuliliekkien loistoa, niin että silmiä häikäisi. Pehmeät, sinisellä, kallisarvoisella kankaalla päällystetyt ja kauniilla leikkauksilla koristetut sohvat ja nojatuolit tarjosivat mukavia istumasijoja. Huoneen komeutta lisäsivät vielä turkkilaiset matot ja saman väriset silkkiset akkuna- ja oviverhot. Kukkaryhmien keskellä seisoivat valkeat veistokuvat ja yhdellä seinällä oli iso soittokone, jossa tänä iltana soitti palkattu soittaja.
Mutta tätä kaikkea Fredrika ja minä, samoin kuin neiti Jungekaan, emme vielä nähneet, vaikka kyllä rouva T. oli kamarineidillä lähettänyt sanaa, että me pian tulisimme saliin, sillä muutamia vieraita oli jo tullut.
Fredrik oli meille lukenut hauskan kertomuksen ja sentähden olimme myöhästyneet vaatetuksessamme. Asetin juuri tukkaani, joka riippui pitkinä, mustina kiharoina kaulalle, kun neiti Junge tuli huoneesemme vasta puhjennut ruusun kiehkura kädessään. Hän otti tekokukat tukastani pois, heitti ne pöydälle ja pani oman kiehkuransa minun päähäni, sanoen: "Tämä seppele teille sopii, eivätkä nuo tekoruusut". — "Te olette oikeassa", sanoi Fredrika, silmäillen minua, "nyt on Liina kuin ruusunkukka, joka vasta on nupusta puhjennut."
Siihen aikaan ei vielä vaatteilla komeiltu niinkuin nyt, ja kun Fredrika vielä oli koululapsi, ei hänelläkään vielä ollut kovin kauniita vaatteita. Taivaansininen leninki, lyhyet hiat ja paljaaksi jätetyt olkapäät, sininen kukkaseppele vaaleilla kiharoillaan, siinä koko hänen vaatetuksensa. Neiti Junge, hänkin nuori, kahdenkolmatta vanha neiti, valkeassa puvussa, otti meidän käsistämme kiinni ja vei saliin, jossa melkein kaikki vieraat olivat koolla. "Fredrika, nyt pitää sinun pyytää vierailtasi kauniisti anteeksi, ett'et ole heitä ollut vastaan ottamassa", sanoi rouva T., istuen sohvalla muutamien rouvien kanssa, jotka olivat tulleet sinne tyttärineen. Fredrika täytti lempeästi hänen käskynsä. Heti meidän tulomme jälkeen alkoi musiikki soida, ja neidot lensivät kuin perhoset nuorten miesten kainaloissa.
"Minun armas Liinani", kuiskasi korvaani Fredrik ensimmäisessä tanssissa, "kuinka sanomattoman kaunis olet tänäpäivänä, sinä olet kauniin nainen, jonka eläissäni olen nähnyt." — Voi, kuinka suloisilta kaikuivat nuo sanat korvissani. Minkälainen muiden silmissä olin, se oli yhdentekevä. Mutta toisetkin veivät minua usein tanssiin ja kuiskailivat korviini kiitossanoja. — "Liina", sanoi Fredrik jälleen minulle toisessa tanssissa, "jos en tietäisi, että rakastat minua, olisin jälleen pelon ja surun vaiheella; mutta nyt voin olla vakuutettu, että kaikki nuo nuolet toisten silmistä eivät satu sinuun. — Voi, että ne vuodet, jotka minun vielä Tartossa pitää viettää, olisivat jo kuluneet!" — Nepä vasta olivat hetkiä, joita tänä iltana nautin; olin kuin huumautunut, niin nousivat kaikki sydämen tunteet päähäni. Tunsin Fredrikin rakkauden tähden olevani kuin maasta taivaasen nostettu. Olin siitä rakkaudesta ylpeä, kuin olisi hän nostanut minut kuninkaalliselle istuimelle.
"Fredrik, missä ylioppilas R. on?" kysyi rouva T. kerran, "et suinkaan ole häntä jättänyt kutsumatta?" — "En ole, mamma, mutta hän oli eilen lähtenyt metsästysretkelle." — "Vahinko", sanoi rouva T.
Tänäkin iltana saimme tanssin välissä kaikellaisia hyvänmakuisia virvoituksia, ja komean iltasenkin oli rouva T. toimittanut. Mutta nuorilla ei ollut paljo aikaa ruokien varalle, heidän piti ajatella toisiaan ja omaa hauskuuttaan. Minä en voinut mitään syödä. — Iltasenkin jälkeen vielä tanssittiin ja sitte läksivät vieraat pois. — "Hyvää yötä, Liinani!" sai Fredrik sanoneeksi, kun hänen sisarensa kanssa erosimme omaan huoneesemme. — "Minun Liinani! minun Liinani", kaikui korvissani levolle laskeutuessa.
Mutta tunteeni olivat liiaksi kiihtyneet, voidakseni nukkua. Muutaman tunnin perästä heräsin jälleen. Oli jo iso päivä, sillä olimme myöhään tanssineet. — Fredrika nukkui makeasti. "Minä nousen oikein ylös, ajattelin, pukeudun hiljaa, käyn saliin istumaan ja muistelen vielä kerran eilistä iltaa, onhan vielä kaikki hiljaista, eikä kukaan häiritse minua siellä." Hetken perästä istuinkin pienen sohvan nurkassa ja vaivuin haaveiluihini. En tiedä, kuinka kauan olin istunut, kun kuulin isäntäväkeni salin viereisessä huoneessa keskustelevan. Rouva T. puhui kovalla äänellä, ja kun kuulin heidän mainitsevan Fredrikin nimeä, rupesin kuuntelemaan. "Ei", sanoi hän, "en voi koskaan suostua siihen, että poikani ottaa talonpoikaisen tytön itselleen vaimoksi! Minä kuolisin siitä surusta!"
"Mutta, rakas Vilhelmine", lausui hänen miehensä, "mistä olet saanut tuommoisia ajatuksia päähäsi?"
"Sinä vaan, Leopold, joka lapsillesi annat niin paljon vapautta ja niin vähän huomaat heidän toimiansa, voit sillä tavoin kysyä. Etkö sinä sitte eilen illalla huomannut, että Fredrik ei nähnyt eikä kuullut muita neitoja kuin Liinaa?"