"No, Vilhelmine, eikö sitten Liina sinusta ole kaunis ja käytökseltään sievä? Toisetkin nuoret miehet häntä mieltymyksellä katselivat ja vanhatkin herrat kiittivät sekä häntä että Fredrikaa."
"Ah, miksi et tahdo minua ymmärtää, minulle ovat yhdentekeviä hänen kauneutensa ja hyvät tapansa, hän pysyy kuitenkin aina talonpojan lapsena."
"Mutta hänen koulukasvatuksensa kohottavat häntä ylemmäksi sukua ja säätyä, ettei kukaan, joka hänet näkee ja kuulee, tiedä, mitä säätyä hän on."
"Mutta hänen vanhempansa puhuvat aina rahvaan kieltä, ja sitäpä en voisi ollenkaan sietää, että poikani pitäisi puhutteleman appiaan ja anoppiaan sillä kielellä, jota meidän orjamme puhuvat."
"Vaikka Liina nyt on Fredrikin mieleinen, ei ole kuitenkaan sanottu, että hän vuosien perästä ottaa hänet vaimokseen. Nuoret miehet ihastuvat äkkiä kauniisen ulkomuotoon, ja voihan käydä niin, että hän muutaman kuukauden perästä löytää Tartossa neidon, joka on hänen silmissään paljoa kauniimpi kuin Liina. Ole sentähden levollinen, eläkä suotta huolehdi. Aika kaikki asiat tasoittaa."
"Mutta Fredrikan täytyy joutua Tarttoon, erääsen kasvatuslaitokseen, se pitää sinun vihdoinkin minulle myöntää. Äidin tahtoa tulee kuulla varsinkin tyttärien kasvatuksessa."
"No, Vilhelmine, siitä voimme puhua toisen kerran, kun sinä olet tyynempi. Tule nyt kahvia juomaan, minun ruumiini vaatii jo sitä. Lapsia emme ehdi tänäpäivänä odottaa, he varmaankin vielä kauan lepäävät yöllistä väsymystään." Ja he lähtivät kahvia juomaan.
"Hyvää huomenta, mamma ja pappa!" kuulin vielä Alman hellällä äänellään huutavan vanhemmilleen, ja sitte kävi kaikki hiljaiseksi. Niin hiljaa, hiljaa kuin haudassa, mustassa, kolkossa haudassa, johon minut äkkiä heitettiin enkelin laululla täytetystä taivaastani.
Hirmuisen kipeästi oli ylpeä rouva T. haavoittanut sydäntäni, surmannut sen kalliimman elämän. Minun piti nyt yksin istua kolkossa salissa, jossa tanssin ja onnen jumalattarien kuvat kuin hirveät henget vartijoivat minua. Nyt olin rakkaista ihmisistä äkkiä erilleen temmattu. Fredrik! Fredrika! olisin huutanut, mutta ääntä en saanut suustani. — Neiti Junge, niin hänen luokseen, hänen luokseen! huusin vihdoin sortuneella äänellä, nousin ylös ja hoipertelin hänen huoneesensa. Sinne saavuttuani, avasin oven, jaksoin hätäisesti käydä hänen vuoteensa viereen, mutta — siinä kaaduin matolle maahan.
"Neiti Liina, mikä teillä on?" huusi neiti Junge, hypäten ylös vuoteestaan ja tarttuen minuun kiinni.