Itserakkaudesta ja ylpeydestä.
Ihmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja enemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran ovat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin ikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!
Sen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää tarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että, seisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle: Puhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on katkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta puolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen seulalla.
Ei voi epäillä että itserakkaus ja itsekylläisyys ei sovi kenellekään niin huonosti kuin opettajalle. Miksi alinomaa puhutaan vain opettajan — itserakkaudesta ja papin — ylpeydestä? Miksi ei puhuta muiden säätyjen itserakkaudesta? Siihen on syynä, että jokainen tuntee näiden kaikkialla vastenmielisten vikojen kaikkein enemmän rumentavan opettajia ja pappeja ja olevan ristiriidassa heidän kutsumuksensa kanssa. Siksi maailmakaan ei ole taipuvainen myöntämään opettajan itserakkautta oikeutetuksi eikä suomaan sille tyydytystä ja siksi saattaa syystä väittää, että itserakkaimmat opettajat usein myös ovat onnettomimmat kaikista.