Totisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena, joka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole "opettaja" sanan oikeassa merkityksessä.
Rakkaus opettajatoimeen.
Aikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan opettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä lukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi. Kirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse tutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin yksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja rakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana todellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta meiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.
Mutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi me rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin syntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen ja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat sopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.
Mutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden tähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei ole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska opettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä suretti se ja hän sanoi: "Minä tahdon ruveta opettajaksi!" Tässä näemme kummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!
Edellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on oppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla toimeen maailmassa — mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen tuli sammuu elämän myrskyissä.
Tuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se lämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un taivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään tuonne haudan toiselle puolen.
Vielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin vaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita opetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani harvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.
Miehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt oikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään ihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala, jossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni korvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen putoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo: "Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään jälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä", kuinka paljon onnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa ihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi sydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja lastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä voi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä. Sentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja tuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen voisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus kansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat muodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää ja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta maailma, jota he voivat syleillä.
Katsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän sydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä tuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin, mutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan, eivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai opettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä elämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo joutuu!