Ja mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin yksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa lapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä vaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme viisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin rakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja joka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee lemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan ottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. — "Miksi näen kuvani silmänterässäsi?" kysyy lapsi äitinsä sylissä. "Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut silmässäni", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti sentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin auttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!

Kuuliaisuudesta.

Väärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että kuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että ehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa levittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että meidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman järjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei milloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki täällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä ymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen Jumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin lapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten valmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia kohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan viisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko on välttämätön. — Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää voimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää vakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan juuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu itseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka käskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin, ja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään. Viimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi; mutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos kuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.

Perheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot äidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden pienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden toiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on koko perheen pää, joka sitä johtaa.

Opettajien halu opettamaan yläluokilla.

Minua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei, opettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä! Kuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla tekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä kärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea itseään sillä tyydytetyksi!

Itsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla mielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä tointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin piireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan alkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset arvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja opettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu iloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista kuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä, että on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.

Sen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että hän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin vaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta vielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin nuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien koulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan itsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos opettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään käydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää tietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja, joka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi sillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin kuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen minulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen tarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa työtä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen avosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista nuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.

* * * * *

Semmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan siihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja tahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan tutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna levittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan ensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee yleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta, jos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä opettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee siirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä epäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää, että opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla; ainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii virkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi oikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että hänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät ja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla sieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla innolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten kautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja huomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja mikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin näiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa kohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän huvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen heräävälle hengelle?