Emme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä vaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan hävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia. Pojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja, kuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden ijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen sallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja kaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa vastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää, että jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen, niin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka on purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut niin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai pintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen valmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse alkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä perheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen tuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme tai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla mahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen vallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.

Tähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on vanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä ja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen, joka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet ainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten leipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä myöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo synnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä seisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla meille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.

Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.

Hyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä määrätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska nykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta vain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin kaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää aikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin paras, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat saatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava palvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota enemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan kuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen siunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat hyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta sentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa nuorisoa, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä ja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä koskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty toimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden. Sillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja ylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii kanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.

Siltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus siitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa varsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän älyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20—30-vuotisilla opettajilla tavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät häiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on juurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan merkitystä ja siunausta.

Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.

Minä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä ensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin jokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle äidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää halujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen sanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin varmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia ponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään kuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa yht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden ominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon käsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen käytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki rikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän liittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan. Se tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän silmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai tuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus ilmaantuu.

Mitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan kiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän saattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8 vuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja kadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta itsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme tunnustaa.

Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.

Kuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä ottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä eteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja johtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto ja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta. Luonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis opettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana ja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä koskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä esiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena lastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä. Siinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai vanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää kieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina samallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle opettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä elämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja kaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän oppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman näkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii aavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset! Oppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa sisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne seuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja joka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on kolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat ainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan elämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen yön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä opetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja antaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä uudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen opittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.