Mahdotonta on, että opettaja, jolle kutsumus on rakas ja kunnioitusta ansaitseva, voisi laiminlyödä kouluhuonetta; jota suurempi hänen intonsa on, sitä enemmän huolta hän pitää siitä huoneesta, jossa hän toimii.
Kouluhuoneen koristamisesta.
Monella paikkakunnalla on tapana koristaa kouluhuone kukilla ja seppeleillä julkisia tutkintoja varten tai odotetun tarkastajan kunniaksi. Kuka voisi sitä moittia! Semmoisen päivän tulee lastenkin mieliin jättää jälkiä ja tehdä heille selväksi, että niin hyvin suuri kuin pienikin on velvollinen tekemään tiliä toimistaan. Mutta me opettajat emme vain saa unohtaa, että meitä joka päivä ja joka tunti kuuntelee paljoa suurempi tarkastaja, joka tutkii sydämet ja jonka tarkastuspöytäkirjalla on todistusvoima ijankaikkisuudessa.
Ruumiin rangaistuksesta.
On paljon kiistelty siitä, voidaanko koulussa tulla toimeen vitsatta, onpa kokonaisia tutkimuksiakin kirjoitettu sen tarpeellisuuden todistamiseksi. Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuitenkin minun mielestäni helppo löytää, ellemme tutkimuksessamme pyri päämaaliin, jonka jo ennakolta olemme asettaneet todeksi ja toivottavaksi.
Tahtoisin lyhyesti kysyä jokaiselta opettajalta, eikö hän pidä sitä koulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan käytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään. Tahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on käyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö hänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: "Tänään en ole ainoatakaan lasta vitsalla rangaissut." Löytyykö vaarallisempaa johtopäätöstä kuin: "Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin heidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!" Minkätähden yksi opettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että hänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin sopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi? Missä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla luokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun sitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei koskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos syy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota ylpeyteen kysyen: "Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle toisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä oppilaasikin." Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista alussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja epäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden todellisuudeksi.
Sille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he eivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon, että pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä niin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio = minä yhdistän.)
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Lapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa. Samaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin voimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta täyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka päivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa asioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen ja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan siveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin elää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten puolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät hänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai moittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa määrässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä tyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla täyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta sentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen maalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he pyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka arvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he jäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja hänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän arvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän omatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen ihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä tosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei etsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja vain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien kanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun nuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja huomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja näyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla selviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla ratkaiseva seuraus.
Koulun ja opettajien vaikutus.