»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä… hyvään aikaan.»
»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme hänestä huolta.»
»Tiedän sen kyllä.»
»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee aina. Minulla ei ole aikaa siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla palvelijatar-toimistoni. Me emme voi aina rukoilla.»
»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.
»Rouva van der Staff rukoilee liiaksi», sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija…»
»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo katsoen eteensä.
»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä liiallisuuksiin… eikä paastota turhan päiten… Vastikään me löysimme hänet tainnoksissa kappelista… Mutta meillä on pienet vehkeemme; kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan lainkaan… Tässä rouva tulee…»
Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat. Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:
»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin kiitollinen… Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa, isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö. Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää Hollannissa… mutta ajattelen usein… hyvin usein… sukulaisiani…»