Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta, jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen; tämän äidin puolesta, joka oli estänyt häntä, hänen isäänsä, puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa verenhimoisessa vimmassaan… Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen. Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi rukoilla taivaalta armoa.
»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin kappelissa. Ja ettet sinä syö.»
»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»
Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.
»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni… Kertokaa minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin… Rukoilen yhdessä sisarien kanssa.»
Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:
»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen teidänkin puolestanne, lapset.»
Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.
»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää minulle valokuvanne, teettehän sen?»
He lupasivat.