»En voinut siellä hengittää», sanoi Ottilie. »Ei silti, että tahtoisin moittia maata tai kansaa tai perhettämme. Kaikella sillä on hyvät puolensa. Mutta samoinkuin harmaa taivas esti minua vapaasti hengittämästä, samoin kodit estivät minua kehittämästä oikein ääntäni; ja siellä oli jotakin, en tiedä oikein mitä, mikä tuntui minusta niin kaamealta.»
»Jotain, joka tuntui sinusta kaamealta?» sanoi Elly.
»Niin, ilmapiiri. Kotona en voinut tulla toimeen äidin kanssa, yhtä vähän kuin isä ja äiti tulivat toimeen keskenäänkään. Äidin mahdoton pikkulapsen, luonne kiivastumispuuskineen sai minut aina hurjistumaan. Lot on luonteeltaan mukautuvaisempi kuin minä!…»
»Sinun olisi pitänyt olla poika ja minun tyttö», sanoi Lot melkein katkerasti.
»Mutta minä olen hyvinkin suuressa määrässä nainen», sanoi Ottilie.
Hänen katseensa tuli pehmeäksi ja ohueksi ja hymyily onnekkaaksi.
»Sen kyllä uskon», vastasi Lot.
»Ei», jatkoi Ottilie, »minun oli mahdoton tulla toimeen äidin kanssa; sitä paitsi minun piti päästä vapaaksi. Tahdoin elää. Tunsin mikä voima äänessäni oli. Työskentelin kiivaasti ja vakavasti vuosikausia. Ja minulla oli menestystä. Koko elämäni uhrasin laululle…»
»Miksikä sinä laulat vain konserteissa, Ottilie? Etkö pidä oopperasta?
Sinä laulat Wagneria, sen minä tiedän.»
»Kyllä, vaan en voi eläytyä osaani muuta kuin lyhyeksi hetkeksi, ainoastaan lyhyen kohtauksen ajaksi, en kokonaiseksi illaksi.»