»Niin, sen minä ymmärrän», sanoi Lot.
»Niin», sanoi Elly nopealla käsityskyvyllään, »sinä olet siinä suhteessa Lot'n sisar. Hänkään ei voi tehdä työtä sen kauemmin kuin mitä lyhyen artikkelin tai kirjoitelman kirjoittaminen kestää.»
»Sukuheikkous, Ottilie», sanoi Lot. »Perittyä.»
Ottilie tuumi hymyn karehtiessa hänen huulillaan: Mona Lisan hymy, ajatteli Elly.
»Se on mahdollista», sanoi Ottilie. »Sinun pikku Ellysi teki terävän huomion.»
»Niin», sanoi Lot ylpeänä. »Hänellä on tarkka huomiokyky. Ei kukaan meistä kolmesta ole luonteeltaan mikään tavallinen ihminen.»
»Oi», mutisi Ottilie. »Hollanti… nuo kodit.. nuo ihmiset!… Äiti ja 'herra' Trevelley kotona: se oli hirveää. Toinen kohtaus toisensa jälkeen. Trevelley moitti äitiä isän vuoksi, äiti moitti Trevelleyä tuhannen uskottomuuden tähden! Äiti oli ruumiillistunut mustasukkaisuus. Hänellä oli tapana pitää hattuaan ja päällystakkiaan eteisessä. Jos 'herra' Trevelley läksi ulos, kysyi äiti: 'Hugh, minne sinä lähdet?' 'Se ei kuulu sinuun', vastasi Trevelley. 'Minä tulen mukaan', sanoi äiti pannen hatun viistoon päähänsä ja heittäen päällystakin hartioilleen; ja ulos hän läksi hänen kanssaan. Trevelley kirosi ja noitui; seurasi suuri kohtaus; mutta äiti läksi hänen kanssaan: Trevelley astuen kadulla kaksi kyynärää äidin edellä, äiti seuraten jäljissä hulluna raivosta Äiti oli hyvin, hyvin kaunis siihen aikaan, pieni nukke jolla oli vaaleatukkaisen madonnan kasvot, mutta oli huonosti puettu… Lot oli aina tyyni, rauhallisin, väsynein silmin: miten hyvin muistan tuon kaiken! Hän ei suuttunut koskaan, aina hän oli kohtelias 'herra' Trevelleylle…»
»Minä olen tullut toimeen kaikkien isieni kanssa.»
»Kun äiti ja Trevelley olivat saaneet kyllikseen toisistaan ja äiti rakastui Steyniin, läksin minä pois. Aluksi menin isän luo ja sitten konservatorioon. Enkä sen jälkeen ole käynyt Hollannissa… Voi noita koteja!… Teidän kotianne, Elly — isoisä Takman kotia. — Adèle täti piti hyvässä kunnossa, mutta minusta tuntui, ikäänkuin joka oven takana joku olisi odottanut… Entäs isoäidin koti ja isoäidin olemus, sellaisena kuin hän istui ikkunan ääressä tuijottaen eteensä… odottaen, hän myöskin. Mitä hän odotti? Sitä en tiedä. Mutta se painosti minua niin hirveästi. Minä kaipasin ilmaa, sinistä taivasta, vapautta; minun täytyi saada hengittää.»
»Joskus olen tuntenut aivan samaa», sanoi Lot puoleksi itsekseen.