»Sen minä arvasinkin. Mikä se on nimeltään?»
»Se on Suetoniuksen Caesarin elämä.»
»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat ensimäisiä kristityitä!»
Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen henkselinsä.
»Sinä tunnet enemmän historiaa kuin mitä luulinkaan», naureskeli Anton.
Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.
»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.
»Emmekö lähde jo, Anton?»
Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.
»Minun pitää vain pestä käteni.»