Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan, joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka hän siitä lie kauhistunutkaan!
»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla…»
TOINEN LUKU.
Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri, Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö; yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:
»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna, sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!…»
Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:
»Ei tällainen veto käy päinsä; ei näin kauhea veto!»
Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje, korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään, sillä hän oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää, niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut, ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.
Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan, tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä, niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki: hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa; hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin, joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa, jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:
»He eivät tule saamaan penniäkään.»