Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? Mitähän he salasivat? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? Mitä Daan setä vain lyhyen aikaa?… Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain niljaista olisi madellut hänen ohitseen.
»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa. Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki… Anton setä ja Stefanie täti ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan häiritse teitä… liikekeskusteluissanne?»
Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut, vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä, kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.
»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.
Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin oli saanut kuulla? Oliko hän sen vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä, joka tulisi heidän osakseen?… Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään? Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?… Mitä se oli? Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?… Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään. Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.
»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä kehnossa vieraskodissa… liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi… ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan, jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla kestän nämät viisi kuukautta täällä…»
Ja Floor täti silmäsi äkäisesti mandariinisilmillään mieheensä.
Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?…
Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia; Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:
»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti paikalla», sanoi mies estellen.