Harold Dercksz katsoi tytärtään suoraan silmiin.
»Isä, onko se salaisuus?»
»Ei, kultaseni.»
»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut sinua… jo kuinka kauan.»
Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.
»Lapsi, sinä kuvittelet vain sellaista mielessäsi», hän sanoi.
»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»
»En voi hyvin.»
»Mutta sinä olet alakuloinen… tuo hirveä asia… tuo salaisuus painostaa mieltäsi…»
»Ei se ole mitään.»