Stefanie täti nyökkäsi uteliaana lintumaista päätään.
»Minä kuulin… isän ja Daan sedän puhelevan hetken aikaa. Tietenkään en jäänyt kuuntelemaan; ja he vaikenivat niin pian kuin astuin sisään. Mutta sittenkin kuulin Daan sedän sanovan isälle, 'Oletko tiennyt sen kaiken aikaa?' Ja sitten isä vastasi, 'Olen, kuusikymmentä vuotta'.»
»Kuusikymmentäkö vuotta?» sanoi Stefanie täti epäillen. »Siis aina siitä saakka, kun Ottilie syntyi. Ehkäpä asia koskee Ottilietä. Tiedäthän, Ina, Ottilie täti on…»
»Takmanko tytär?»
Stefanie täti nyökkäsi:
»Ihmiset puhuivat siitä paljonkin ennen aikaan. Nyt se on unohtunut.
Siitä on jo niin pitkä aika. Äiti ei käyttäytynyt lainkaan sopivasti.
Niin, hän on tehnyt paljon syntiä.»
»Olisivatkohan he voineet puhua siitä?»
»Ei, en minä sitä usko. Daan setä tiesi sen ennestään. Eikä isä olisi sanonut, 'Olen tiennyt sen kuusikymmentä vuotta'.»
»Ei tietenkään», sanoi Ina aivan ymmällä.
Ja hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä loistivat kirkkaina koettaessaan tunkeutua sen salaisuuden läpi, joka häämötti hänen edessään.