»Mitä muuta sinä kuulit?»
»Ma-Boetenin poika on mantrina räntterissä Tegalissa.»
»Mitä sitten…?»
»Daan setä antaa hänelle rahaa.»
»Rahaako?»
»Jotta hän puhuisi… tai olisi vaiti. Minä luulen, jotta hän olisi vaiti.»
»Jotain on siis varmaankin tapahtunut!»
»Kuusikymmentä vuotta sitten! Täti, etkö sinä voi muistaa?»
»Mutta kultaseni, minä olin kovin nuori, en kiinnittänyt huomiotani mihinkään. Olin seitsemäntoista-vuotias tyttö. Niin, niin, minäkin olin kerran nuori. Olin seitsemäntoista vuoden vanha… Minä ja toiset lapset olimme jääneet kaupunkiin: isoäidin sisar piti meistä huolta. Isä oli lähtenyt vuoristoon terveytensä vuoksi. Hän ja äiti asuivat huvilassa, — ja nyt sen muistan — Harold ei ollut meidän kanssamme. He olivat ottaneet hänet vuorille: Harold oli isän lempilapsi… Siellä isä hukkui. Eräänä yönä, jokeen. Hän oli hermostunut, ei voinut nukkua, läksi metsään kävelemään, eksyi tieltä ja putosi jokeen. Muistan sen kaiken.»
»Ja isä oli heidän mukanaan huvilassa?»