»Niin, isäsi oli heidän mukanaan. Hän oli silloin pieni kolmentoista-vuotias poika.»
»Ja hän on tiennyt sen siitä saakka?»
»Niinkö hän sanoi?»
»Hän tietää varmaan jotain… mikä tapahtui vuoristossa, huvilassa…»
»Ina, mitähän se voi olla?»
»En minä aavista sitä, täti, mutta varmaankin se on jotain… mikä koskee isoäitiä…»
»Niin», sanoi Stefanie täti tullen äkkiä varovaiseksi; »mutta olkoon mitä hyvänsä, rakkaani… se tapahtui niin kauan sitten. Jos se on jotain, niin se on varmaankin jotain… sopimatonta. Ei huolita kaivaa sitä esille. Siitä on nyt niin pitkä aika, kuusikymmentä vuotta. Ja isoäiti on niin vanha…» Hän vaikeni; ja hänen pyöreät linnunsilmänsä kiiluivat ja vilkkuivat. Tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi nähnyt jotain kangastavan, jotain, mikä tuli lähemmäksi; eikä hän halunnut puhua sen enempää. Hän ei edes tahtonut sitä tietää. Vapisuttava tuskantunne, johon yhtyi epäselvä muisto, häämötti hänen vilkkuvien silmiensä edessä. Hän tahtoi tappaa sen vaitiololla. Ei ollut viisasta tunkeutua liian syvälle menneisiin asioihin. Vuodet kuluivat, asiat unohtuivat: parasta oli antaa niiden mennä menojaan, antaa syntien unohtua… Helvetin voimat piileksivät synnissä. Helvetti piileksi uteliaisuudessa. Helvetti piileksi kuin oikea saatanan sabbatti Antonin kirjoissa ja albumeissa. Se piileksi hänen äitinsä menneisyydessä. Se piileksi Inan hivuuttavassa uteliaisuudessa. Hän, Stefanie täti, pelkäsi helvettiä: hän halusi päästä taivaaseen. Hän ei tahtonut tietää, mitä oli tapahtunut. Ja hän sulki silmänsä muistoiltaan ja piti ne suljettuina:
»Ei, rakkaani», toisti hän, »ei huolita kaivaa sitä esille.»
Häneltä ei Ina saisi sen enempää tietää; mutta hän oli varma siitä,
että täti tiesi, että täti muisti sittenkin jotain. Mutta Ina tunsi
Stefanie tädin; hän ei puhuisi enää mitään, yhtä vähän kuin isäkään.
Oliko hän varuillaan? Oi, mitä se oli, mitä se saattoi olla?